Euroopan unioni on konstruktiona, muodostelmana, demokratian edelläkävijänä ja eurooppalaisen kulttuurin edustajana maailmassa aivan ainutlaatuinen. Taloudellisia matalasuhdanteita on modernissa maailmassa toistuvasti. Kurssit nousevat ja laskevat ja taloustieteilijät ihmettelevät. Niinpä finanssipoliittisten rakenteiden ongelmat ja talouden lamatilat täyttävät politiikan agendan. Mutta tästä ei voi päätellä, että EU olisi tuhoamassa itsensä.
EU:n roolia maailmanpolitiikassa heikentää se tosiasia, että useat valtiot EU:ssa ovat olleet siirtomaaisäntiä. Tuosta kaudesta on jäänyt ennakkoluuloisia jäämiä ja kehittyvien maapallon osien ja kehittyvien maiden ajattelussa nuo jäämät tulevat esiin. Samaten: mikäli Suomi esitetään osana EU:ta, nuo jäämät tulevat esiin. Tarvitsemme omaa Suomen EU-politiikkaa.
EU:ta tutkivat nuoren polven tutkijat (katso mm. Whitman, Robert,ed.) lähtevät liikkeelle EU:n itsetunnosta. Mikäli toimija aikoo saavuttaa jotain, toimijan on oltava vahvasti tietoinen siitä, mitä haluaa. Näin EU:ssa tutkijoiden mukaan ei ole. Suomalaisessa mediassa asia esitetään siten, että visionäärit puuttuvat. Lähihistoriamme on ollut omiaan tuottamaan pyörittäjiä eikä visionäärejä.
EU:n tilanne on kuitenkin hyvin erilainen verrattuna toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Hiili- ja teräsunionista kehkeytyi EEC, siitä EY ja lopulta Maastrichtin sopimuksen kautta nykyinen EU. Burgessin mukaan (2009) ennen nyt tuntemiemme instituutioiden syntymistä federalistisia aatteita levittivät ajattelijat kuten Spinelli Italiassa, Jean Monnet Ranskassa sekä proudhonilaisuus. Nuo federatiiviset virtaukset levittivät Ranskan vallankumouksen Jean Bodinin federaalista ideaa hänen kirjassaan Les Six Livres de la Republique (1576). Federaalisuus, federalismin ja konfederaation ajatukset liittyivät eurooppalaisessa ajatusmaailmassa valtion muodostumisen periaatteisiin, mutta myös ihmisen, yksilön oikeuksiin ja yhteisön ja ihmisen suhteen kehittymiseen yhteiskunnassa ja valtiossa.
Miten tästä eteenpäin?
Mitä siis tarvitaan? Lissabonin sopimuksen myötä EU:hun on synnytetty ulkoministeriys, jopa presidenttiys, jotta tiedetään, kenelle presidentti (Barack Obama) halutessaan voi soittaa. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen pilari on saanut tilaa kylmän sodan loputtua. Raha- ja finassipolitiikan sääntelyyn on saatu lisää toiminnallisia elementtejä jopa vastoin perussopimusten lausumia. Pankkiunioni on perusteiltaan synnytetty. Olisi aika katsoa Lissabonin sopimuksen yli vielä selkeämpään rakenteeseen, mitä kautta EU:n roolin vahvistuminen maailmanpolitiikassa voisi tapahtua.
Maailmanpolitiikassa voidaan vallankäyttökeinoina lähestyä ensinnä militaristisesti. Militaristinen vallankäyttö on historian leipätarina: se on USA:n ehdotonta vahvuusaluetta aina näihin päiviin asti. Myös NATO edustaa tätä vallankäyttötapaa. Lähihistoriaa mukaillen militaristisella voimalla lunastetaan turvallisuusdoktriini. Toiseksi voidaan kilpailla taloudella. Nousussa ovat Kiina, Brics-maat, Intia, jopa Afrikka. Ilman WTC-tornien kaatumista tällä kilpailun sektorilla oltaisiin vielä pidemmällä kuin nyt.
Kolmanneksi EU-tutkijat (katso Whitman) puhuvat normatiivisesta vallasta, missä ei käytetä aseellisia pakkokeinoja eikä edes pakottavaa taloudellista valtaa. Tätä ehdotetaan Euroopan unionin lähestymistrategiaksi suhteessa maailmanpolitiikkaan.
YK, EU ja NATO
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi toisen maailmansodan jälkeen 1948 Ihmisoikeuksien julistuksen, mistä kehitettiin kansainvälispoliittinen työkalu Ihmisoikeuksien sopimus. Tuolloinen näky lähti siitä, että ihmisoikeudet toteutuvat ajan mittaan. YK on ajanut näitä oikeuksia sittemmin systemaattisesti sosiaalisia, koulutuksellisia ja hyvinvoinnin tasa-arvon ohjelmia toteuttamalla. Nämä ohjelmat YK:n yleiskokous on hyväksynyt. Viime vuosina ekologiset ja ilmastonmuutokseen liittyvät kysymyksenasettelut ovat tulleet ohjelmiin mukaan. Tuloksia on myös tullut: maailman köyhyys on dramaattisesti vähentynyt.
Tämä työ ei ole mediaseksikästä etusivukamaa, eikä anna poliittiselle uralle nopeita irtopisteitä.
Yhdistyneiden kansakuntien medianäkyvin työsarka on turvallisuusneuvostossa hyväksyttävät rauhaan tähtäävät toimet. Ne ovat monesti suorastaan mahdottomia tehtäviä, eikä yksimielisyyteen valtioiden kesken päästä. Tästä esimerkkinä on Syyrian kysymys.
Ellei YK:n työtä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden levittämiseksi ymmärretä ja tuoda esille, ei olla ymmärretty YK:n tuomia valtavia kehitysaskelia ihmiskunnan tasa-arvoistamiseksi.
Tuota työtä ei pysty tekemään mikään muu organisaatio, ei ainakaan NATO, kylmän sodan aikana syntynyt sotilasliitto. Kun kahtiajakoisuus on kylmän sodan jälkeen lientynyt, NATOkaan ei silti ole enää entisensä. NATO voi tukea YK:n asettamia tavoitteita voimapolitiikalla, mikäli niin päätetään ja on toteutettukin mm. Kosovon tapauksessa. NATO on myös muutostilassa. YK:n sosiaalisia tehtäviä NATO ei korvaa.
YK:n ihmisoikeuksien julistuksen toteutuminen näkyy arabikeväässä ja sen jatkoissa kuten mm. Tunisian naisten taikka Syyrian katastrofaalisessa tilanteessa. Ihmisoikeuksien trendin toteutumista nuokaan esimerkit eivät tule estämään.
Tässä on juuri EU:n tulevaisuustehtävä: voimatoimien sijasta demokratian, kansalaisoikeuksien, tasa-arvon, normatiivisten välineiden käyttöönoton suosiminen, ihmisoikeudet ja tasa-arvo. Sopimuksellisuus ei lannistaminen, aktiivisuuden alhaalta ylöspäin kohoava trendi yhteiskuntarakentamisessa, vastavuoroisuus, toistensa sietäminen, sopimuksellisuus ja autonomia mm. ovat olleet eurooppalaisen federaatioteorian substanssissa alusta lähtien. Tässä ovat visiot: tarvitaan niiden toteuttamista.
Entä sitten Suomi? Korkean koulutuksemme kansainvälisen tunnettuuden, teknisen kehityksen korkean vaiheen ja puhtaan ilmastoteknologian moninaisten hankkeiden mm. kautta Suomi voi profiloitua tärkeäksi kansainvälispoliittiseksi toimijaksi EU-maana.Arja Sahlberg,
YTT
Jyväskylän kokoomusnaisten sihteeri
Kansallisen kokoomuksen kv. politiikan vaikuttajaryhmän jäsen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti